Runoilut: tuppisuu vinohymy hujopit

𓆣

kerran vuodessa on päivä

jona ei haluaisi herätä

mulla on ollut niitä päiviä

jo aika monta

enkä voisi haluta

niitä koskaan 

ees aatella

mä katson harmaiden linssien läpi mun arkea

tuppisuu vinohymy hujoppeja

kadun vain sitä 

etten koskaan oppinut rakastamaan itseäni

ennen kuin muut rikkoivat sillan 

joka sen joskus mahdollisti

kadehdin vain sitä 

etten koskaan oppinut hymyilemään sydämellä

sen jälkeen kun sen taidon kadotin

mä en tiedä oliko se mun syy

vai ajan tekemä jekku, temppu katala

kadun

etten ehkä koskaan saa siihen vastausta

nyt sade taas meidät märiksi saa, mä suren maailmaa

kultaisia muistoja jotka tekohetkellään olivat vain arkisia päiviä

niiden elämisestä tajuaa olla kiitollinen vasta 

kun aikaa on kulunut jo kauan

lupasin joskus

etten kadu mitään enkä ketään

en tiennyt silloin

että sitäkin päätöstä

saattaisi joskus katua

𓆣

kunhan lupaat mulle 

.

linnut parveilee

mä kaipaan turvapaikkaa

ihmisiä jotka sen mahdollistivat

nyt he ovat mulla vain muistoissa

miten jotkin kukat kukkivat yhäkin

yöllä pakkasta

lokakuu on jo ovella

kuinka tämä on 

edes mahdollista

kengissä on kuraisia matkamuistoja

lätäkköön hyppimisestä

sateen kastelemista selistä

hymyistä jotka illalla nukkumaan mennessä sattuivat yhäkin poskiin

kiitollinen siitä kivusta

neljä sientä, lehmäntattia

tuli vastaan pihapolulla

hattua nostivat, samoin tein

toisen osapuolen hatut täynnä matoja

toisella heltat heiluvat

suo anteeksi tämä kaikki

mä katson sua kuin veistosta mutten uskalla sanoa

että toivoisin sun joskus edes liikkuvan

anna kätesi mun käteen

leiki etteivät madot kutita korviasi

kun painan pääni olkaasi vasten

kuvittele ne pois

lupaa mulle se

kunhan lupaat vaan

se riittää mulle

aina

𓆣

mä sukelsin metsään, etsin kanttarellia

mutta päädyinkin vain eksymään kuten teen usein nykyään

puut olivat kuin katuvaloja

jokainen hengitti mun kanssa

eri ilmaa

samalla tavalla

mä katsoin maahan

siellä seitemäntoista lukkia kipitti kotikoloon

sukelsi kannon alle

kääriytyi kasteisen sammaleen tuoksuun

kuin lohtua hakeakseen

kumpparit oli täynnä havunneulasia

täällä tuoksuisi keväiseltä ellei olisi niin syksyistä

tuulessa tippuvia lehtiä oli mahdoton laskea

niitä on niin monta

kaikki erilaisia

mättäälle istahdin, kaivoin laukusta esiin viinirypäleitä ja leivän

söin, katsoin salaa kiven viertä vilistävää metsähiirtä

kuvittelin sen kiipeävän kämmenelleni

laulavan minulle uskomattoman kauniin laulun

niin kauniin että nukahtaisin sen melodian sointeihin

eikä kukaan uskoisi tarinaa

kun kertoisin sen salaisuutena

lopulta päädyin pellon reunaan, puut loppuivat kuin seinään

siellä tajusin etten pitänytkään pellon liehuvasta kuontalosta

tein käännöksen ja sukelsin rämeeseen kuin sähkähtänyt kala

sen sisimpään olemukseen rämmin ja uin

takaisin

siellä oli rauha koti ja turva

minulle sopiva 

lopulta illan jo alettua päädyin kotimökkiin

sisällä kääriydyin vilttiin, mutustin kuivaa pullaa

katselin sadetta ikkunan läpi, sen takana metsä heilui

tuntui osa minua olisi sinne jäänyt

kuusen alle eväsmättäälle

hiiren viiksikarvan viereen teelle

löytämättömän kanttarellin kainaloon

lukin kotikolon ovikellon pimputuslauluun

sinne minä palaan

mahdollisimman pian

metsän syliin hienoiseen

sekalaisen täydelliseen

𓆣