Miksi tykkään kumpupilvistä

Mä aina kun näen kumpupilviä, silloin mä aina henkäisen ja sanon, että hei, katso. On nättejä pilviä. 

En ennen tajunnut sitä että aika usein ne nätit pilvet olivat juurikin niitä kumpuisia. 

Mä katsoin tänään mun ikkunasta ja sitten siellä oli kumpupilvet. 

Mä tunsin sen tunteen ja katsoin niitä. Mutta mä en sanonut sitä ääneen, koska mä olin vaan yksinäni siellä. Muistaakseni vain hullut puhuvat yksin. Tai nerot. Mä en taida olla kumpikaan nii joo. 

Mä katoin ne pilvet ja mietin tätä tunnetta. 

Se oli kuin kutsu. 

Kutsu jonnekin. Kutsu lupauksesta. 

Apua kun nyt mietin ja tää on ku ennustais jotaki omaa kuolemaa. 

Mutta ei tää siihen liity. Ne kumpupilvet on vaan kuin joku haave joka ei koskaan toteutunu. 

Eiku hei.

Niin tietenkin. 



Mähän oon aina haaveillu

et osaisin

lentää.

Ehkä mä kumpupilviä tuijottamalla pääsisin tarpeeks lähelle sitä tunnetta. 

~

Sitten mä tapasin sut. 

Ja musta tuntuu että kumpupilvetkin jää kakkoseksi. 

Sun silmät on paljon kauniimmat.

Ja mä tunnen

kuinka lennän.



☆

Mä kävin tänään koivukujalla

siellä oli taideteoksia

savesta tehtyjä tuulikelloja

jonkun syitä etsivä ruumis

ja käpykuningatar

siellä kujalla

mä menin istumaan yhden sisälle

siellä oli pieni vihko

vieraskirja

mä kirjoitin siihen kirjaan salaisuuksia

tai siis

yhden sellaisen

aika tosi salaisen

mä en kerro sitä kenellekään ikinä

paitsi koivukujan asukkaille

siellä kävijöille

sen entisille

nykyisille 

ja tuleville omistajille

heille kerroin sen

he suojelevat sitä kuin muuri

eivät kerro kellekään

ellei tule koti-ikävä

mä luotan koivukujan salaisuudenpitokykyyn

he tietävät mun salat

ottavat ne vastaan, kuuntelevat kuin aina ennenkin

ne ovat koivut ja minä kävelen kujassa

toivottavasti se ei pääty 

liian pian

☆

Mä menin kahvilaan. Toivoin löytäväni sieltä ensirakkauden. 

En löytänyt. 

Sain konvehdin laten päälle. Mulle hymyiltiin kertakäyttöhymyä ja kävelin ikkunapöytään. Se oli aika ahdas kahvila. Ei edes ikkunasta nähnyt sadetta, kun se pirun kahvila oli jonkun kauppakeskuksen sisätiloissa. Mä huokaisin. Käänsin mukin kahvan osoittamaan oikeaan suuntaan. Mun mielestä oikeaan. 

Mä join sen kahvin kuusi vuotta sitten. Muistan sen hetken silti yhäkin kuin eilisen. Siihen aikaan mä haaveilin rakkaudesta niin paljon. Joka päivä. Ja se kaikki tiivistyi siihen yhteen pieneen satunnaisen tiistai-illan tyhjään kahvilaan. Yksinäiseen latteen. Muhun. 

Mäkin olin jollakin tavalla aika yksin. 
Mä ja latte. 

Nii.

☆

Mua sattuu alaselkään ja tajuan vasta parit päivät myöhemmin sen olleen kuukausittaisesta verenvuodosta johtuvaa rutiinisärkyä. Vittuun rutiinisäryt joita kukaan ei tutki, hoida, auta. Mä suutun ja potkin teidän selät katki kohta kun vituttaa niin paljon. Saatte viedä mut vaikka roviolle, katkon ne nauhatkin kuten teidän selät ja juoksen kauan pois, jonnekin korpeen siimmekseen metsän ja varpujen, sinne on tuleva pesäni ja kotini. Haistakaa kaikki paska.

☆

Parkkeerasin autoni kahden sentin päähän sun viimeisistä aivosoluista. 

Kirjoitin turkoosilla tussilla ikkunaamme rakkauden kielen sanoja vihalla. Ja kyynelillä. 

Purin kaivon kannen alta vettyneet juhannustaiat, mä kaivoin niille kuopan, heitin sinne ja hypin päällä kuin hullu. 

Siirsin kelloja kuusi tuntia taaksepäin. Ihan vain vittuillakseni. 

Karjuin sille muovipäälysteiselle käsidesipumpulle viisi minuuttia. Se jälkeen heitin sen ikkunasta vittuun. 

Mä tökin neulalla reikiä sun lempi mukiin. Sellaisia reikiä jotka huomaat vasta kun paitasi on vedestä ja mun särkyneen sydämen verestä punainen ja vetinen. Ja sitten sä kutistut kuin pyykit koneessa väärässä pesuohjelmassa ja mä astun sun päälle. Kuin pienen pähkinän rouskautus siitä vaan kuuluu. 

Rouks.

Siitäs sait. 

☆